Puhe 27.11.2017 Minun Suomeni 100 vuotta

Eläkeliiton Jyväskylän yhdistyksen maanantaikerho
27.11. 2017 klo 13, Ortodoksikirkon juhlasali
Susanna Huovinen, kansanedustaja

Minun Suomeni 100 vuotta

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat,

Aluksi haluan lämpimästi kiittää kutsusta. En ole ennen teille puhunut ja nyt annettu aihe on tärkeä ja mieluinen. Yleensä meiltä poliitikoilta odotetaan kantaa monenlaisiin ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin. Nyt Suomen 100- vuotisjuhlavuonna olemme päässeet puhumaan hyvin erilaisista näkökulmista niin isänmaamme historiasta, nykyisyydestä kuin tulevaisuudestakin. Tämä juhlavuosi antaakin hyvän mahdollisuuden pysähtyä katsomaan, mistä olemme tulleet, missä olemme nyt ja mihin olemme matkalla. Näistä kaikista olen rakentanut oman puheenvuoroni tätä tilaisuutta varten.

Mistä siis olemme tulleet? Koen itse hyvin vahvasti olevani osanen pitkässä sukupolvien ketjussa. Olen paitsi vanhempieni Mirjan ja Erkin tytär, olen myös edesmenneiden mammani Hiljan ja ukkini Armaksen tyttärentytär. Olen myös pian 95-vuotiaan Lilli-mummoni ja hänen jo kuolleen miehensä, Kalevi-pappani ainoa pojantytär. Mitä pidempi on oma elämänkaari, sen enemmän huomaan peilaavani elämääni omien vanhempieni, isovanhempieni ja jopa heidän vanhempiensa elämään.

Koen syvää kiitollisuutta siitä työstä, jota aiemmat polvet ovat nykyisen hyvinvointi-Suomen eteen tehneet. Erityinen kiitollisuus koskee isovanhempieni ikäluokkaa, joka joutui keskelle toisen maailmansodan myllerryksiä; rintamalle, evakkoon, pommituksia pakoon, laittamaan lapsia turvaan kauaksi kotoa. Pappani Kalevi oli nuorimpien rintamalle lähetettyjen ikäluokkien joukossa. Hän selvisi hengissä ja vammoitta, moni muu ei. Täysin ehjänä takaisin ei tullut kukaan.

Erityistä surua puolestaan koen isoisovanhempieni kokemasta julmasta sisällissodasta, joka kosketti ja koskettaa yhä edelleen monia meistä. Isomammani Vappu puolusti aviottoman lapsensa, ukkini Armaksen tiilitehtailija-isää punakaartin edessä. Punakaartin, jonka johtomiehenä toimi Vapun veli Antti. Tiilitehtailija säästyi, mutta Antti kuoli nälkään ja sairauksiin pahamaineisella Hennalan vankileirillä. Heidän tarinansa – kuten monien muidenkin – on osa Suomen tarinaa, joka meidän jälkipolvien pitää tuntea ja ymmärtää. Osata antaa anteeksi, mutta samalla oppia koetusta. Epävakaissa oloissa turvattomuus ja näköalattomuus voivat saada aikaan pahan kierteen, jossa epätoivoiset ihmiset voivat päätyä epätoivoisiin tekoihin.

Usein eduskunnassa tai muissa yhteyksissä kansainväliset vieraat kysyvät meiltä: Miten te sen teitte? Miten nousitte monivaiheisen historian, rajun sisällissodan, nälän ja köyhyyden ja vielä toisen maailmansodan kauhujen keskeltä monella mittarilla mitaten yhdeksi maailman menestyneimmistä maista? Yhtä vastausta tuskin on. Uskon, että keskeistä oli eri näkemystenkin keskellä yhteisyyden ymmärtäminen. Halu rakentaa lapsille parempaa ja oikeudenmukaisempaa Suomea ja maailmaa. Hyvin nopeasti tajuttiin, että pieni kansakunta tarvitsee kaikkien panoksen. Että jokaiselle lapselle piti antaa yhtäläiset mahdollisuudet löytää oma lahjakkuutensa. Koulutus, jolla voisi rakentaa omaa ja isänmaan tulevaisuutta.

Koen vahvasti olevani osa myös niiden päättäjien ketjussa, jotka ovat yhdessä halunneet rakentaa Suomea. Suomea, jossa kaikille annetaan mahdollisuus, ja jossa ihmisen tausta, tulotaso, sairaus tai vamma ei määritä hänen koko tulevaisuuttaan.

Hyvät kuulijat,

Missä sitten olemme nyt? Minun Suomeni on ollut rauhan ja turvallisuuden, jatkuvan myönteisen kehityksen Suomi. Olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Hyvinvointiyhteiskunta on pitänyt omistaan huolen: hampaat on hoidettu, rokotukset otettu ja aikoinaan pelätty peruskoulukin on tuonut meille kansainvälistä mainetta esimerkiksi Pisa-tulosten muodossa. Valtava teknologinen kehitys on mahdollistanut aivan uusia, suorastaan käsittämättömiä asioita. Esimerkiksi lasteni on vaikea ymmärtää aikaa, jolloin ei ollut kännyköitä – vielä vaikeampaa on selittää mustavalkotelevisiota tai faksia.

Minun Suomestani on tullut yhä enemmän osa muuta maailmaa, josta on vähitellen tullut meidän kaikkien yhteinen koti. Siksi on hyvä pohtia myös sitä, millainen tämä maailmamme on. Me matkustamme pitkin poikin, tutustumme erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin. Tästä huolimatta näytämme sietävän erilaisuutta lähellämme edelleen heikosti. Kestämätön kehitys on johtanut luonnonvarojen holtittomaan käyttöön ja ilmastonmuutos ajaa jo miljoonia ihmisiä kotiseuduiltaan liikkeelle. Parhaillaan maailmassa on yli 65 miljoona ihmistä pakolaisina – suurin osa heistä aivan muualla kuin Euroopassa.

Vaikka sodat ja konfliktit ovat vähentyneet, niitä on yhä liikaa. Liian monessa maassa korruptio kukoistaa ja itsekkäät, epädemokraattiset yksinvaltiaat haalivat omaisuuksia itselleen. Maailma on palannut ydinsodan uhkaan, kun Pohjois-Korea uhittelee aseillaan. Myös oman maanosamme turvallisuustilanne on kiristynyt Ukrainan kriisin jälkeen. Lisäksi monissa Euroopan maissa on nähtävissä erittäin huolestuttavaa kehitystä oikeusvaltiokysymyksissä ja ihmisoikeusasioissa.

Epätasainen tulojako tekee toisista megarikkaita, toisista täysin osattomia. Tämä johtaa myös ihmisten liikkeelle lähtöön. Asiantuntija-arvioiden mukaan Afrikassa on maita, joiden nuorilla miehillä on kolme vaihtoehtoa: 1. Tulla pakotetuksi ääri-islamistien terroriryhmien riveihin 2. Ryhtyä salakuljettajaksi 3. Ryhtyä itse salakuljetettavaksi. Jokainen voi miettiä, minkä vaihtoehdon näistä soisi tapahtuvan omalle lapselleen tai lapsenlapselleen.

Kansainvälisessä taloudessa eriarvoisuus näkyy ja kuuluu. Valtaisa mammonan haaliminen veroparatiiseihin menee yli ymmärryksen ja lisää eriarvoisuutta maiden välillä ja niiden sisällä. Näistä osin seuraava työttömyys ja osattomuus voi näkyä epätoivona ja katkeroitumisena. Kuten presidentti Martti Ahtisaari on todennut, on uhka maailmanrauhalle jos meillä on liikaa nuoria miehiä, vailla oikeaa, mielekästä tekemistä.

Vaikka maailmassa on edelleen liian paljon konflikteja, kriisejä ja eriarvoisuutta, pitää muistaa, että monissa tavoitteissa on myös onnistuttu. Lapsikuolleisuus ja köyhyys ovat vähentyneet, ilmastonmuutosta hillitään yhdessä Pariisin sopimuksella ja piilossa medialta tehdään joka päivä valtavasti kansainvälistä yhteistyötä konfliktien ratkaisemiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi.

Hyvät ystävät,

Eriarvoisuuden kasvu on haaste myös Suomessa. Olen huolissani yhteiskunnan eheydestä. Jokaisen poliitikon pitäisi miettiä kaikki päätöksensä tällä mittarilla: Miten voimme huolehtia niistäkin, jotka eivät omaa ääntään syystä tai toisesta saa kuuluville? Miten kunnioitamme aiempien polvien tekemää työtä – siis rakennamme emmekä riko oikeudenmukaisuutta?

Työn murros ja digitalisaatio muuttaa työpaikkoja niin meillä kuin muuallakin. Tämä kehitys muuttaa samalla ihmisten suhdetta työelämään ja yhteiskuntaan. Moni kokee tippuneensa kyydistä ja etsii syyllistä – liian usein jostakusta toisesta ihmisestä, joka on tavalla tai toisella erilainen.

Näitä inhimillisiä epävarmuuksia ja pelkoja hyödyntävät käyttövoimanaan populistiset liikkeet. Näille meidän perinteisten poliittisten liikkeiden näyttää olevan vaikea pistää kampoihin. Populistin kanssa kun ei voi huutokaupassa pärjätä, populisti tarjoaa aina enemmän. Monimutkaisia asioita ei voi selittää mustavalkoisesti yhdellä virkkeellä. Yhä enemmän on otettava huomioon monta – ehkä jo liian monta liikkuvaa osaa. Tämän kokonaisuuden avaaminen ei ole helppoa emmekä me ole tässä aina onnistuneet.

Hyvät ystävät,

Mihin sitten olemme matkalla? Millainen on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus?

Kaikista edelläkin mainituista haasteista huolimatta uskon, että me kyllä pärjäämme. Kunhan vain huolehdimme, että kaikilla suomalaisilla on edelleenkin mahdollisuus rakentaa omaa ja perheensä tulevaisuutta. Jokaisen kansalaisen on voitava luottaa, että kun annamme osamme virkeinä ja pirteinä – yhteiskunta auttaa, jos ja kun emme jaksakaan yksin. Välittäminen on kova juttu – se ei ole mitään pehmoilua, vaan kovaa talouden ja työllisyyden ydintä.

Tämän me olemme Suomessa osoittaneet. Me osana muita pohjoismaita olemme olleet tärkeä koelaboratio: Kestävä ja kasvava talous ja oikeudenmukainen tulonjako on mahdollista. Lisäksi se on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta toimiva ja järkevä ratkaisu. Ei nyt sössitä tätä pudottamalla osaa ihmisistä yhteisestä veneestä kiikkerälle kumipaatille perässävedettäviksi.

Meillä politiikoilla on tunnetusti vaikeuksia valita niitä kaikkein tärkeimpiä asioita tulevaisuuden to do – tehtävää -asialistalle. Tässä lopuksi oma yritykseni:

1. Ihmiskunnan elonjäämisen haaste on todellinen ja se on ratkaistava. Haluan, että minun Suomessani vielä lapsenlapsenikin voivat laskea pulkkamäkeä, uida puhtaassa Päijänteessä ilman muovikrääsää ja ihmetellä metsäluonnon monimuotoisuutta.

2. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Haluan, että minun Suomessani ketään ei leimata tai syrjitä taustansa, ihonvärinsä, yhteiskunnallisen asemansa, syntyperänsä, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia.

3. Toivon, että minun Suomessani ja maailmassani talouden valta ei kävele ihmisten vallan yli. Kansalaisten pitää saada valita vapaissa vaaleissa päättäjänsä, jotka toimivat vastuullisesti ja globaalia talousjärjestelmää tarvittaessa suitsien – ihmisten ja luonnon parhaaksi.

Ilman näitä kolmea isoa tavoitetta, ei mikään mukaan tärkeä voi edetä.

Aloitin puhumalla sukupolvien välisistä ketjuista. Lopetan siteeraamalla kummipoikaani. Kun minusta tuli viime kaudella peruspalveluministeri, tuolloin 4- vuotiaalta pojalta oli kysytty, mitä se semmoinen ministeri tekee. Poika vastasi: ”Ministeri on henkilö, joka ohjaa lapsia ja aikuisia turvaan.” Tämä nuoren miehen vastaus velvoittaa minua, sinua, meitä kaikkia. Sellainen on minun maailmani, sellainen on minun Suomeni.

Kiitos!

Kirjoita hakulauseke ja paina ENTER