Juhlapuhe – Maria Raunion syntymästä 145 vuotta

26.5.2017, Keuruu
Juhlapuhe
Kansanedustaja Susanna Huovinen

Maria Raunion syntymästä 145 vuotta

Arvoisat juhlavieraat, hyvät kuulijat,

Haluan lämpimästi kiittää kutsusta Maria Raunion polun avajaisiin ja hänen elämäntyönsä muistamiseen tänään, kun on kulunut tasan 145 vuotta hänen syntymästään. Pidän suuressa arvossa sitä, että täällä Keuruulla on haluttu ensiluokkaisen hienosti pitää huolta Marian muiston säilymisestä.

Otin kutsun vastaan erittäin mielelläni, ja koen tämän juhlapuheen olevan suuri kunniatehtävä. Satavuotiaan isänmaamme ensimmäisessä Eduskunnassa jo yli 110 vuotta sitten työnsä aloittaneiden naiskansanedustajien muistaminen on paikallaan. Näin on erityisesti, kun katsomme millaisia tuloksia Suomessa naisten asemassa on saatu aikaan näiden vuosikymmenten kuluessa. Ilman 1800-luvun loppupuolen naisasialiikkeen ja työväenliikkeen ponnisteluita, Suomi tuskin olisi sellainen hyvinvointiyhteiskunta, jollaisena sen nyt tunnemme.

Samalla tunnustan suoraan, että tämän puheen kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa. Voisiko se johtua siitä, että olen syntynyt tasan sata vuotta Marian jälkeen – mene ja tiedä. Jonkinlaisen yhteyden tähän vahvaan vaikuttajanaiseen olen puhetta kirjoittaessani ja kirjallisuutta lukiessani muodostanut. Olen saanut tutustua niin nuoreen naiseen Maria Saariseen, nuoreen vaimoon Maria Flintaan, mutta myös taitavaan, lahjakkaaseen puhujaan, sosialidemokraattiseen kansanedustajaan, Maria Raunioon.

Tämä matka hänen elämänsä eri vaiheisiin on aiheuttanut minussa kaikenlaista kuohuntaa. Olen iloinnut, mutta myös itkenyt Marian henkilöhistorian äärellä. Jollain lailla olen kokenut olevani pieni osanen tässä sukupolvien pitkässä ketjussa, joka punoo yhteen meidät nykyiset naiskanedustajat niiden rohkeiden naisten kanssa, jotka ensimmäisinä maailmassa olivat tasavertaisesti miesten rinnalla ehdokkaina, äänestäjinä ja kansanedustajina. Kunpa Maria vain tietäisi, miten hienosti hänen synnyinpitäjänsä kunnioittaa hänen työtään itsenäisyyteen pyrkineen isänmaamme tärkeässä nivelvaiheessa. Kiitos siis teille kaikille!

Hyvät ystävät,

”Waloon ja wapauteen”. Tämän tunnuksen Maria Raunio kirjaili aikanaan Keuruun työväenyhdistyksen naisosaston lippuun. Nämä kaksi voimakasta sanaa, kaksi tärkeää tavoitetta voisivat varmasti olla tunnuksena koko Marian elämänmittaiselle työlle vähäväkisen kansan puolesta. Hänen työssään niin täällä Keuruun työväenyhdistyksessä kuin myöhemmin kansanedustajana korostuu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimus. Tämä tuli esiin myös äsken kuulemissamme katkelmissa Marian eduskuntapuheista. ”Ei armoa, vaan oikeutta” oli työväenliikkeen tunnuksena – ja kelpaa sellaiseksi yhä, koska edelleen valitettavasti kuulemme puheita siitä, miten köyhyys ja osattomuus olisi ennenkaikkea ihmisen itsensä syytä.

Jokainen historiaa tunteva tai nykyaikaa ymmärtävä tajuaa, että ihmisen joutuminen köyhyyden tai syrjäytymisen tielle on yleensä monimutkainen prosessi. Kuten Mariakin eräässä eduskuntapuheessaan totesi: ”Köyhälistön lapset ovat saaneet armopaloina ottaa vastaan sen, minkä varakkaitten lapset nauttivat kodin turvissa. Tämä, jos mikään, on vaikuttanut epäedullisesti, se on luonut säätyeroavaisuutta jo nuoruudessa lasten kesken.” Toisessa puheessa Maria sanoi: ”Miten suuri muitten vanhemmistaan turvattomiksi jääneiden lasten lukumäärä on, ei voida tilastolla osoittaa, vaan kokemuksesta tiedetään, että niidenkään luku ei ole vähäinen. Ja vaikkapa he voisivatkin kokemastaan kurjuudesta huolimatta päästä täysi-ikäisiksi, niin jättää laiminlyöty tahi nurja kasvatus heidän ruumilliiseen ja henkiseen olemukseensa syviä jälkiä, ehkäpä ominaisuuksia, jotka epäsuotuisain olojen jatkuessa voivat johtaa rikosten teille kostaen takaisin yhteiskunnalle.”

Viisaita sanoja, jotka kolahtavat vielä nykyisenkin hyvinvoinnin oloissa, kun mietimme vaikkapa jokaisen lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen tai ylisukupolvisesta syrjäytymisestä kertovia tilastojamme. Maria Raunio tiesi, mistä puhui, sillä hän tunsi köyhyyden omakohtaisestikin. Mariahan sai kunnalta vaivaisapua lastensa toimeentulon turvaamiseksi. Tästähän häntä porvariston lehdissä arvosteltiinkin. Myös Marian huoliteltu ulkonäkö oli herättänyt pahennusta – köyhän piti näyttää köyhältä, vaikka ompelija olikin.

Kun kuuntelee nykyään Suomessa käytävää keskustelua vaikkapa maahanmuuttajista ja pakolaisista, niin hiukan samanlaista oletusta sovelletaan nyt heihin: Jos on varaa älypuhelimeen, ei tarvitse tukea toimeentuloon tai terveyteen. Uskon, että Maria puolustaisi yhtä voimakkaasti nykyisiä sorrettuja kuin hän aikanaan puolusti köyhiä ihmisiä, erityisesti naisia ja lapsia.

Arvoisat kuulijat,

Naisten aseman kohentuminen suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole tapahtunut itsestään, vaan se on ollut määrätietoisen, ennakkoluulottoman ja rohkean työn tulosta. Kun eduskuntauudistusta seuranneissa, ensimmäisissä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vaaleissa sata vuotta sitten valittiin 19 naista, on meitä naiskansanedustajia tänään 83, ja meitä on kaikissa eduskuntaryhmissä. Minun ja Marian sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän enemmistö on tänään naisia.

Naisedustajien määrä lähti kuitenkin todelliseen kasvuun vasta 1960- luvun lopulta alkaen. Vuoden 1970 vaaleissa rikottiin 20 prosentin raja, vuoden 1983 vaaleissa 30 prosentin raja ja vuoden 1991 eduskuntavaaleissa – joissa itsekin muuten olin jo ehdolla – saavutettiin huikea ennätys, kun eduskuntaan nousi 77 naista. Kuitenkin vasta 2007 vaaleissa saavutettiin tasa-arvolain vaatimus 40 prosentin osuudesta. Tällä hetkellä osuus on 41,5 prosenttia. Naisten osuus ehdokkaista ei vastaa vieläkään suhdetta naisäänestäjistä, sillä vuoden 2015 vaaleissa ehdolla olleista naisia oli 39,4 prosenttia, vaikka naisten osuus äänioikeutetuista on jo 51,5 prosenttia. Ja miksi näin? Koska me naiset äänestämme edelleen useammin miestä kuin miehet naista.

Silti lasikattoja on politiikassa rikottu varsinkin 1990- luvun alusta lähtien räiskähdellen. Toki jo vuonna 1926 nimitetty ensimmäinen naisministeri, ja sittemmin moninkertainen ministeri Miina Sillanpää ja ensimmäinen valiokunnan puheenjohtaja, sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Hertta Kuusinen vuodelta 1945 ansaitsevat pitkän linjan naisasianaisina suuren arvostuksemme. Puhemiehistöön ensimmäinen nainen saatiin kuitenkin vasta vuonna 1975, kun varapuhemieheksi nousi Anna-Liisa Linkola.

Miehisiksi koetut paikat avautuivat vasta myöhemmin. Vuonna 1990 maamme sai ensimmäisen naisen puolustuministeriksi, kun Elisabeth Rehn astui miesten aiemmin suvereenisti hallitseman puolustusministeriön johtoon. Vuonna 1994 puhemieheksi valittiin Riitta Uosukainen ja vuonna 1995 ulkoministeriksi nousi Tarja Halonen. Sama nainen valloitti ensimmäisen naispresidentin tittelin vuonna 2000 ja ensimmäisenä naispääministerinä toimi Anneli Jäätteenmäki vuonna 2003. Valtiovarainministerin miehinen tontti tuli ensimmäistä kertaa naisen hoidettavaksi, kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ilmoitti vuonna 2011, että hän ei aio pelätä vastuullista paikkaa. Eikä sitten pelännytkään, vaan kasvoi juuri tuon tehtävänsä myötä valtionaisten sarjaan.

Hallituksissa naisten määrä ja asema on vaihdellut. Eniten naisia oli Matti Vanhasen toisessa hallituksessa vuonna 2007, kun 20 ministeristä naisia oli 12. Nykyinen hallitus on pitkään aikaan heikoin naisten ja miesten tasa-arvossa mitaten, sillä 14 ministeristä vain 5 on naisia. Ei ihme, että entinen pääministeri, Euroopan parlamentin jäsen Anneli Jäätteenmäki kirjoitti jo aiheesta kriittisen kirjoituksen.

Hyvä juhlaväki,

Vaikka sukupuolten välisessä tasa-arvossa on tultu sadan vuoden itsenäisyytemme aikana hurjasti eteenpäin, emme ole mikään tasa-arvon onnela. Meidän on kyettävä muuttamaan sekä uusia että sitkeästi eläviä tasa-arvohaasteita. Lisäksi joudumme puolustamaan jo saavutettuja asioita eli työsarkaa riittää.

Uusista tasa-arvohaasteista voisi mainita esimerkiksi erilaisia vähemmistöjä edustavien naisten mukaansaamisen vaikuttajiksi. Aliedustettuina ovat etnisiin vähemmistöihin kuuluvat naiset ja vammaiset naiset. Sitkeitä tasa-arvohaasteita taas ovat naisiin kohdistuva väkivalta, perhevapaiden epätasainen jakautuminen, naisten vähäinen osuus talouselämän johtopaikoilla sekä naisten ja miesten väliset palkkaerot. Näitä ongelmia me naiset emme päättäjinä yksin pysty korjaamaan, vaan tarvitsemme miesten tukea – kuten jo ensimmäisetkin naiskansanedustajat tarvitsivat. Onneksi tätä tukea tuntuu löytyvät poliittisen kentän eri osista enenevästi.

Huolimatta naisten ja miesten välisestä yhteistyöstä politiikan eri areenoilla, me naispäättäjät saamme edelleen olla erityisessä syynissä. Jos Marian pukeutumista arvosteltiin, niin itse sain peruspalveluministerinä postitse hiuspinnejä, koska hiukseni olivat kuulema silmillä kuin kyntöruunalla. Kirjeessä paheksuttiin myös housuihin pukeutumistani julkisella paikalla. Maria sai kuulla olevansa huono äiti, kun lapset jäivät isovanhempien huostaan tänne Keuruulle agitaattorin kiertäessä pitkin maata. Minulta kysyivät liikenneministeriaikana varsinkin naistoimittajat, kuinka pieni lapseni selviää, kun olen niin paljon poissa kotoa. Maria pudotettiin oman vaalipiirinsä ehdokaslistoilta, vaikka muut ryhmäkurista lipsuneet saivat paikkansa listoilla pitää. Itse jouduin kokeneena kansanedustajana tämän vaalikauden alussa paitsioon, kun ryhmäjohdossa valikoitiin kyselytunneille parhaita puhujia. Ja yhä edelleen, kun nainen politiikassa esiintyy tiukkana, hänet esitetään helposti määräilevänä akkana, mutta mies onkin vain jämäkkä ja luja johtaja. Tämä kaikki pistää kysymään, olemmeko todella tulleet sata vuotta Maria Raunion ajoista?

Hyvät kuulijat,

Puheeni lopuksi haluan liittää Maria Raunion elämäntyön punaisen langan tähän päivään. Edellisen hallituksen tasa-arvoministerinä sain käyttää lukuisia puheenvuoroja sukupuolten välisen tasa-arvon merkityksestä. Eräässä puheessani lainasin Hesarin mielipidepalstan kirjoitusta, jota haluan lainata myös tänään. Kolmasluokkalainen Maya Luomajärvi kirjoitti otsikolla Naiset ovat arvokkaita seuraavasti: ”Jo pitkään on ollut niin, että naisia ei kohdella samalla tavalla kuin miehiä. Mutta miksi? Siinäpä vasta kysymys! Ajatelkaa, että ilman naisia kuolisimme sukupuuttoon. Joissain maissa naiset pakotetaan jopa naimisiin miehen kanssa rahasta. Eli mies toisin sanoen ostaa naisen. Minun mielestäni nainen on paljon enemmän kuin raha! Maapallolla pitäisi kaikilla olla tasa-arvo!”

Maria Raunio oli agitaattorin sekä toimittajan työnsä ja kansanedustajuutensa ohella myös tytär, nainen, vaimo ja äiti. Hän joutui hautaamaan kaksi omaa lastaan ja jäämään leskeksi yksin viiden lapsen kanssa. Moni olisi musertunut tuolloin tai nykyisin tällaisten murheiden alle. Mariaa ohjasi kuitenkin vahva palo saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka vaikuttaisivat muidenkin kuin hänen oman tilanteensa kohentumiseen. Hän antoi elämänsä tälle tehtävälle, vaikka se on varmuudella raastanut häntä monin eri tavoin. Ja hän olisi totisesti ansainnut toisenlaisen päätöksen elämälleen.

Mutta uskon, että Keuruun kuuluisin tyttö, Akseli Gallen-Kallelan Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa- maalaukseen ikuistettu Maiju Raunio olisi kovin ylpeä, jos hän olisi saanut lukea nyt tämän nuoren Mayan kirjoituksen lopun, joka kuvastaa tuota samaa paloa, myönteisen muutoksen mahdollisuutta ja meidän jokaisen vastuusta omasta ja toisten tulevaisuudesta. Näistä teemoista Maria Raunio ja hänen aikalaisensa opettivat kansakunnan olemaan kiinnostuneita. Nuori Maya ja minä kiitämme tasa-arvon esitaistelijoita rohkeuden polun avaamisesta!

”Toivottavasti tulevaisuudessa asiat olisivat paremmin, ja me voisimme vaikuttaa tähän asiaan. Uskokaa, maailmassa on vielä paljon parantamisen varaa. Tulevaisuudesta tulkoon mahtava! Mutta jos asialle ei tehdä mitään, tulevaisuudesta voi tulla huono. Mitä vain voi tapahtua. Siksi asialle pitää tehdä jotakin!”

Waloon ja wapauteen! Kiitos!

Kirjoita hakulauseke ja paina ENTER