| AJATUKSET - PUHEET |
| 30.08.2008 :: Suomen Palloliiton Keski-Suomen piiri |
Juhlapuhe
Kansanedustaja Susanna Huovinen
Arvoisa juhlivan piirin väki, hyvät juhlavieraat
Olen joutunut tänä kesänä toteamaan, että saman katon alla kanssani elää ei vain yksi, vaan kaksi jalkapallohullua. Jalkapallon EM-kisojen, juuri päättyneiden olympialaisten sekä muiden kesän urheilutapahtumien myötä perheemme esikoinen, pian viisivuotias poika on hurahtanut kerralla JJK:n ja erityisesti Babatunde Wusun faniksi sekä kaikenlaisen penkkiurheilun ystäväksi. Varmasti me liikuntaa ja urheilua tiivisti seuraavina vanhempina, olemme osin olleet mallioppimisen kohteina. Silti uskon, että tärkeämpi syy on pojan oma innostus palloon ja oivallus omista taidoista, kyvystä uuden oppimiseen.
Tämän kohtaamani jalkapallomanian täydentävät kummilapseni, joista suurin osa - erityisesti tytöt - ovat innokkaita jalkapallon harrastajia. Niinpä kutsu juhlapuhujaksi tähän juhlaan oli enemmän kuin mieluisa.
Hyvät kuulijat,
Palloliiton Keski-Suomen piiri perustettiin 3. tammikuuta 1938 klo 19 Santalan kahvilassa, Jyväskylässä. Kokouksessa oli läsnä 8 edustajaa piirin viidestä eri seurasta, eri puolelta maakuntaa. Piirin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin diplomi-insinööri A. Nyman Jämsänkoskelta. Piirin toimintaan kuului alusta lähtien jalka- ja jääpallosarjatoiminnan lisäksi myös koulutus- ja valmennustilaisuuksia, kursseja sekä erotuomarineuvontaa. Ensimmäiset piirinmestaruudet voitti Ilves.
Sotien aikana piirin toiminta hiljeni, mutta rauhan koitettua kilpailutoiminta elpyi jälleen. Vuoden 1946 puolella piiriin kuului jo 13 seuraa, vuonna 1951 15 seuraa ja vuonna 1965 jo 24 seuraa. Myöhempinä vuosikymmeninä piirin toiminta on vakiintunut ja saanut uusia muotoja ja harrastajia. On selvää, että piirin työ seurojen tukena on ollut alkuvuosikymmenistä lähtien hyvin tärkeää.
Haluan esittää lämpimät onnentoivotukset juhlivalle piirille ja kiittää vuosikymmenten työstä keskisuomalaisen liikunnan ja urheilun puolesta. Jatkukoon taipaleenne menestyksekkäänä pitkälle tulevaisuuteen.
Hyvä juhlaväki,
Liikunta- ja urheilutoiminnan perusyksikkö on urheiluseura. Liikaa ei voi korostaa perusseuratyön merkitystä. Ilman urheiluseuroja, eivät ihmiset - erityisesti lapset ja nuoret - löydä polkuaan liikuntaharrastuksen pariin. Kansallisen liikuntatutkimuksen 2005 - 2006 mukaan urheiluseurojen toimintaan osallistuu yli 400 000 lasta ja nuorta ja saman verran aikuisia.
Tästä huolimatta on arvioitu, että aikuisista 35 - 40 prosenttia ja nuorista 50 - 60 prosenttia liikkuu terveytensä kannalta riittämättömästi ja jopa joka viides alle 18 -vuotias ei liiku käytännössä lainkaan. Tämä onkin yksi keskeisistä haasteistamme. Kaikenikäiset ihmiset pitäisi saada liikkumaan enemmän, näin säästäisimme merkittäviä summia erilaisten sairauksien hoidossa.
Suuri yleisö seuraa tarkasti kilpailumenestystä ja saavutettuja arvokisamitaleita. Liikuntaseuran tavoitteen tulee kuitenkin olla muussakin kuin urheilullisessa menestyksessä. Seuran ja siinä toimivien ihmisten on ymmärrettävä oma vastuunsa myös kasvattajina, kun toimitaan lasten ja nuorten kanssa. Lapsuuden ja nuoruuden harrastustoiminnassa on tärkeää, että mitä useampi aikuinen lapsen kasvua seuraa, sitä helpommin myös mahdolliset ongelmat havaitaan ja niihin kyetään puuttumaan. Lapsen kehityksen kannalta on hyvä, jos lapsella on lähellään useampia luotettavia aikuisia.
Urheiluseurahan tarjoaa parhaimmillaan tiiviin, toimivan ja turvallisen yhteisön; lapsille ja nuorille uuden oppimisen riemua, uusia elämyksiä ja kokemuksia sekä elinikäisiä ystäviä. Tavoitteena pitää olla se, että liikunnasta muotoutuu elinikäinen, aktiivinen elämäntapa. Aikuiset harrastajat puolestaan voivat ylläpitää fyysistä ja psyykkistä kuntoa ja saavat mahdollisuuden harrastaa mieluisassa kaveriporukassa. Innostunut seuratyö on myös huippu-urheilun taustana. Ilman seuroissa tehtävää perustyötä olisi moni lahjakkuuskin jäänyt löytymättä.
Kuulun niihin, jotka vaativat erityistä huomiota lapsiin ja nuoriin, aikuisten terveysliikuntaan, perheiden yhdessä liikkumiseen ja erityisryhmien liikuntaan. Silti tarvitsemme myös huippu-urheilua. Se tuo eri lajeille uusia harrastajia ja tietysti on hienoa iloita suomalaisten urheilijoiden menestymisestä.
Me liikuntaa ja urheilua seuraavat keskisuomalaiset voimme olla ylpeitä kotimaakunnastamme. Meidän seuroistamme on noussut monia eri lajien valovoimaisia urheilijoita, jotka menestyvät kansainvälisesti. Jyväskylässä tehdään merkittävää liikunta- ja terveystieteiden tutkimusta. Keski-Suomessa järjestetään vuosittain suuri määrä erilaisia kisoja ja tapahtumia, jotka eivät toteutuisi ilman suurta vapaaehtoisten joukkoa. Ja mikä tärkeintä: keskisuomalaiset seurat ovat tuhansien lasten ja nuorten viikoittaisia liikuttajia.
Urheiluseurat kamppailevat monien isojen haasteiden parissa. Yksi suurimmista on, miten saada riittävästi ohjaajia ja valmentajia mukaan toimintaan. Tähän pulmaan ei valtion tasolla yhtä yksittäistä ratkaisua löydetä. Seurojen hyvät käytännöt pitäisi saada paremmin kiertoon ja toki rahallinen apu seuratyöhön auttaisi myös tilannetta.
Perusseuratyön kannalta on tärkeää, että valtiovalta on nyt käynnistämässä seuratukihankekokeilun, joka perustuu yhteen Kansallisen liikuntaohjelman ehdotuksista. Tukea myönnettäisiin seuroille päätoimisten toimihenkilöiden palkkaukseen, jotta seuratoiminnalla voitaisiin tavoittaa uusia harrastajia. Tuki toisi varmuudella apua nyt useimmiten vapaaehtoispohjalta tapahtuvaan seuratoimintaan. Tukea voisivat hakea yksittäiset seurat tai useampi seura yhdessä. Opetusministeriö etsii parhaillaan rahoituksen hallinnoivaa tahoa ja varsinaiset avustukset tullevat jakoon myöhemmin.
Pidän tärkeänä, että tuen osalta varmistetaan, että se menee todelliseen toimintaan eikä hallinnon pyörittämiseen. Myös liikuntatoimintaan liittyy nykyisellään melkoinen byrokratia, joka voi lannistaa tottumattoman vapaaehtoisporukan. Seuratukihankkeen vaikuttavuuden pitää näkyä konkreettisesti toiminnan monipuolistumisena ja lisääntymisenä.
Valtion, mutta myös kuntien tärkeä tehtävä on tukea urheiluseuroja työssään. Tuen pitäisi olla muutakin kuin juhlapuhekehuja ja lämmintä kättä. Kuntien roolista liikunnan edistämisessä ja seurojen työn tukijana kannattaa näin kuntavaalien alla puhua. Rohkaisenkin urheiluväkeä haastamaan puolueita ja ehdokkaita tekemään kampanjoissaan linjauksia myös liikunnasta. Onhan liikunta mitä parhainta kansanterveystyötä - siihen kannattaa kunnankin panostaa.
Hyvät kuulijat,
Valtion ja kuntien tukieuroista huolimatta osa lapsista ei pääse seurojen toiminnan piiriin, koska harrastamisesta on tullut kallista. Lisenssit, tilavuokrat ja palkkakustannukset nostavat hintaa. Tämä kehitys on nähdäkseni suomalaisen liikunnan suurin yksittäinen haaste. Emme saa antaa kustannusten nousta harrastamisen esteeksi. Se on lasten ja nuorten keskinäisen tasa-arvon kannalta tärkeää, mutta myös suomalaisen urheiluelämän kannalta merkittävä asia. Menetämme taatusti lahjakkaita ja kyvykkäitä urheilijoita, jos emme anna kaikille lapsille mahdollisuutta löytää omaa lahjakkuuttaan. Liikunnan kansanterveydelliset ja kansantaloudelliset vaikutuksetkin ovat merkittäviä. Mutta ennen kaikkea emme saa hyväksyä ylisukupolvista syrjäytymistä yleisesti yhteiskunnassa, emmekä liikunnassakaan.
Koska urheiluseurat eivät kykene edellä mainituista haasteista johtuen tavoittamaan kaikkia lapsia ja nuoria, nousee koululiikunnan merkitys suureksi. Liikuntatunnit voivat motivoida lapsia ja nuoria harrastamaan myös muulla vapaa-ajalla. Parhaimmassa tapauksessa jumppa- tai juoksukärpäsen puraisu liikuntatunnilla johtaa aktiiviseen harrastamiseen seurassa. Koulun liikuntakasvatuksessa tavoitetaan kaikki lapset ja nuoret. Siksi on väliä sillä, millainen kuva liikunnasta näillä tunneilla annetaan.
Keväällä käytiin sanomalehti Keskisuomalaisessa mielenkiintoinen keskustelu liikunnan kilpailullisuudesta, erityisesti koululiikunnan piirissä tapahtuvasta kilpailusta. Keskustelu lähti liikkeelle aloitteesta, jossa ehdotettiin täyskieltoa kaikille koulun liikuntatuntien aikana järjestettäville testeille ja kilpailuille. Ideasta virisi kova keskustelu, jota sanomalehti mielestäni hyvin ruokki julkaisemalla kahden suunnilleen saman ikäisen toimittajansa koululiikuntakommentit. Toinen kannatti ideaa, toinen suhtautui siihen kriittisesti. Aihe onkin hyvin mielenkiintoinen. Vaikka tiedän itsekin monia, joille koululiikuntamuistot eivät ole mieluisia, en ole aivan vakuuttunut, että kilpailujen kieltämisellä asia olisi hoidettu.
Liikuntapedagogiikan professori Lauri Laakso osallistui myös lehden palstoilla käytyyn keskusteluun. Hän kirjoitti muun muassa näin: ”Liikunnanopettajakoulutuksen keskeinen periaate on ollut se, että liikunnanopetuksessa on kyse liikunnallisen elämäntavan kehittymisestä, kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, eikä silloin voida keskittyä vain liikunnallisesti lahjakkaiden tai motivoituneiden oppilaiden opettamiseen. Mutta elämäntapa on yksilöllinen asia. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä motivoi toista, ja tämä tekee nykypäivän liikunnanopetuksesta haasteellista.”
Liikunnanopettajat ovat monenlaisten paineiden alla. Oppilaiden taitoja pitäisi kartuttaa ja lisätä intoa koulun ulkopuoliseenkin harrastamiseen. Samalla kuitenkin pitäisi varoa, ettei kukaan saa liikuntatunneista kouluaikojen inhokkia. Opettajat joutuvat sukkuloimaan myös oppilaiden ja vanhempien erilaisten toiveiden välillä.
Mielestäni tärkeintä on se, että liikunnan opetuksesta vastaavat ammattilaiset, jotka osaavat koulutuksensa kautta suhtautua tähän haasteelliseen tehtäväänsä oikein. Tärkeää on myös se, että koululiikunta olisi monipuolista ja että kaikki saavat osallistua tasapuolisesti - taitotasosta riippumatta. En toivo enää törmääväni erään tuttavan lapsen kommenttiin, kun kysyin, mitä te teette liikuntatunneilla. Hän vastasi: yleensä me pelataan sählyä. Tarkemman jutustelun jälkeen kävi todellakin ilmi, että lähes kaikki tunnit olivat sisäliikuntaa ja yleensä sählyä.
Kilpailuja en laittaisi täyskieltoon. Meidän nuori jalkapalloilija ei suostuisi missään nimessä siihen, että sisällä tai ulkona tapahtuvassa jalkapalloilussa jätettäisiin maalit laskematta. Emme ole maalien laskemiseen kannustaneet, päinvastoin. Silti en näe siinä mitään pahaa, että poika treenaa antaumuksella erilaisia tuuletuksia onnistuessaan. Hävitessään hän opettelee muutoinkin elämässä tarvittavaa epäonnistumisen taitoa eikä jaksa kauaa kyllä tappiota surkutella, vaan vaatii kovaäänisesti levanssia eli revanssia.
Koulutunneilla tapahtuvan kilpailun tulee tapahtua leikkimielellä ja iloisella fiiliksellä. Heikko osaaminen ei saa tarkoittaa koko luokan silmätikkuna olemista, vaan oppilaiden yksilöllisiin tarpeisiin pitää pystyä kiinnittämään huomiota. En usko, että edes lapset ja nuoret riemusta kiljuen suostuisivat siihenkään, että maaleja tai koreja ei laskettaisi. Tai että yleisurheilussa ei lähdettäisi yhtä aikaa samalta viivalta. Tai ettei koulun hiihtokisoja saisi enää järjestää. Oleellisinta on se, ettei keskinäisestä kilpailusta ja menestymisestä tule itsetarkoitus liikunnan ilon ja riemun sijasta.
Myös professori Laakso totesi kirjoituksessaan, että opettajan tehtävänä onkin opettaa lapsia ja nuoria suhtautumaan oikein kilpailemiseen, vertailuun toisten kanssa, voittamiseen ja häviämiseen. Olen samaa mieltä Laakson kanssa siitä, että tämä onkin itse asiassa yksi liikunnan ainutlaatuisista kasvatusmahdollisuuksista, jota ei tosin professorinkaan mukaan aina osata käyttää oikealla tavalla hyväksi.
Arvoisat juhlavieraat,
Otan tässä puheeni lopussa kantaa liikunnan ja urheilun erääseen vähemmän esillä olevaan vaikutusmahdollisuuteen, nimittäin urheilun kykyyn toimia yhteiskunnallisen tasa-arvon puolestapuhujana. Ensin haluan kiittää Suomen Palloliittoa siitä työstä, jonka se viime vuonna teki käynnistäessään asunnottomien jalkapallotoiminnan yhdessä Suomen Diakonissalaitoksen ja Human Rights säätiön kanssa. Siteeraan tässä yhteydessä mielelläni ministeri Stefan Wallinia, joka totesi, että tämä toiminta osoittaa Suomen Palloliiton olevan yhteiskuntavastuun edelläkävijäliitto.
Myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa liikunnalla voi olla rooli, jota harvemmin otetaan aktiivisesti esiin. Liikunta voi toimia yhä suurenevan maahanmuuttajajoukon kotoutumisen keinona. Liikunnassa ei tarvita yhteistä kieltä. Lähes kaikki maapallon asukit tietävät, miten jalkapalloa pelataan.
Toivoisin, että liikunnan parissa tämä mahdollisuus otettaisiin täysimääräisesti käyttöön. Epäilemättä se tarkoittaa hallinnonrajat ylittävää yhteistyötä esimerkiksi maahanmuuttoviranomaisten kanssa, mutta liikuntaväen kannattaa tässä asiassa olla aktiivisia ja aloitteellisia. Tätä työtä pitäisi mielestäni myös nykyistä enemmän valtiovallan tukea esimerkiksi järjestöjen tulosohjauksen kautta.
Myös tässä monikulttuurisuusasiassa Palloliitto saa erityismaininnan Green card - Kaikki pelaa - ajatuksellaan. Termi tarkoittaa nähdäkseni paitsi sitä, että jokainen harrastaja saa peliaikaa myös sitä, että kaikki ovat tervetulleita mukaan harrastamaan, riippumatta ihonväristä, kielestä tai uskonnosta. Loppuun kerron oivallisen esimerkin siitä, miten tämä monikulttuurisuus toimi vuonna 1997 ollessani silloisen urheiluministeri Claes Anderssonin delegaatiossa EU:n urheiluministereiden Fair Play- suvaitsevaisuusaiheisessa kokouksessa Amsterdamissa.
Delegaatiomme oli tarkoitus esitellä Green card - Kaikki pelaa- ajatus sillä tavoin poikkeuksellisesti, että ministeri itse oli tehnyt erityisen Green card- bluesin, jonka hän taituroi pianolla kokouspaikalla. Tämän jälkeen oli ajatuksena, että Jari Litmanen tulisi edustajanamme kertomaan, mitä green card oikein tarkoittaa. Ajaxin valmentaja kuitenkin kielsi Litmasen tulon kokoukseen, mutta lähetti paikalle sijaisen, Finidi Georgen. Mikä olisikaan ollut parempi osoitus käytännönläheisestä suvaitsevaisuustyöstä kuin mustan miehen kertoma pohjoisen kansan idea vihreästä kortista ja siitä, että kaikki saavat pelata, kaikille annetaan mahdollisuus.
Haluan vielä kerran lämpimästi onnitella Suomen palloliiton Keski-Suomen piiriä. Jatkakaa samaan malliin!
Kiitos!
|
|